sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Ensimmäinen blogiteksti

Olen ajatellut blogin kirjoittamisen aloittamista jo kauan, ja monille ystäville asiasta puhunut jonkin aikaa. Monet ovat jo kyselleet milloin aijon aloittaa kirjoittamisen, kun bloginikin on ollut olemassa tyhjillään jo melkein kuukauden. Asiaa on viivyttänyt viimehetken epäröintini siintä, että keksinkö tosiaan niin paljon kirjotettavaa, että blogia kannattaisi alkaa kirjottamaan. Olen kuitenkin saanut jo pientä ensimakua blogin kirjoittamisesta, kun kirjoitin Tukilinja-lehden blogia ennen Lontoon paralympialaisia ja niitten aikana. Tuolloin tekstit syntyivät suhteellisen helposti, ja ehkä ensimmäiset ajatukset oman blogin kirjoittamisesta heräsivät. Totesin myös, että olen iloinen, jos pystynyn omilla teksteilläni kasvattaa edes hieman tietoisuutta vammaisurheilusta ja vammaisurheilioiden elämstä.

Seuraava ongelma olikin sitten kirjoitustaitoni. Olen vakuuttunut siintä, että suhteellisen hyvä arvosanani ylioppilaskirjotuksissa äidinkielessä, joka uskokaa tai älkää on suomi, johtui vain ja ainoastaan onnesta. Lukiossa minun äidinkielentaitoni oli minut tuntevien keskuudessa lähes vitsi. Kun kursseilla luettiin kirjoja, luin takakannet tai kirjat, joissa puolet oli kuvia. Kokeita läpi käytäessä lähes poikkeuksetta kirjoitelmieni helmiä löytyi opettajien "näin ette koskaan toimi ylioppilaskirjoituksissa" -listalta. Olen myös aina turvautunut ystäviini, joutuessani kirjoittamaan julkisia tekstejä. Ystävänikin ovat tuolloin yleensä huomanneet, että kolmasosa pilkuista on arvottu omille paikoilleen, yhdyssanojen kohdalla heitetty kolikkoa ja oikeinkirjoitus noin samaa luokkaa, kun yhdeksän vuotiaalla pikkusiskollani, joka on kaiken lisäksi suomenruotsalainen.

Tämänkin ongelmani onnistuin kuitenkin osittain kumoamaan. Tiedostan, että tekstini tuskin tulevat olemaan kieliopillisesti täysin virheettömiä, joten pahoittelen asiaa jo valmiiksi. Toivon kuitenkin, että opitte sivuuttamaan nämä säännöllistä pienet sääntöjen muokkailuni. Tässä tilanteessa pätee mielestäni myös yksi urheilun - ja hyvän ystäväni elämän pääperiaattesita: joskus täytyy astua mukavuusalueen ulkopuolelle kehittyäkseen. Otan tämän siis hasteena ja mahdollisuutena kehittää taitojani kirjoittajana.

Nyt kun en ole keksinyt enää lisää ongelmia, jotka estäisivät kirjoittamiseni aloittamista, toivon pystyväni kirjoittamaan uusia tekstejä säännöllisesti. Blogini kautta voitte päästä mukaan elämään täynnä urheilua, arkista elämää ja haasteita, eli matkalle kohti Rio De Janeiron paralympialaisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti