Katse ylös ja kohti uutta

Joskus asiat menevät erilailla, kun on suunnitellut. Ongelma ratkaistaan uudella tavalla ja jatketaan eri tietä kohti päämäärää. Minun suunnitelmat eivät pitkään aikaa ole toteutuneet haluamallani tavalla. Kompastelujen jälkeen on noustu ja jatkettu eri reittiä eteenpäin. Sivureittejä on löytynyt, mutta lopputulos on aina ollut sama. Ennen pitkää on usko alkanut loppumaan, kun elämä on tuntunut hissiliikkeltä, joka on johtanut aina samaan lähtöpisteeseen.
Tästä johtuen etenkin viime aikoina olen huomannut itsessäni puolen, joka ei minua mielytä. Alakuloisuus on ollut mukana päivästä toiseen. Arki on tuntunut puurolta, ja uuden polun löytyminen yhä vaikeammalta.
Tänään vietimme leiripäivää maajoukkueen kanssa Helsingissä. Päivä oli erittäin piristävä. Päivä sisälsi paljon hyviä keskusteluja muiden maajoukkueuimareiden kanssa, ja hieman vapaa-aikaakin, kun me lähes kaikki vietimme vapaapäivää viikonlopun kisojen jälkeen. Mietimme muiden uimareiden kanssa paljon maajoukkuetoimintaamme, ja sen kehitysmahdollisuuksia. Mietimme yhdessä koko maajoukkuetoimintamme uutta polkua. Saimme mielestäni hyvin mietittyä oman toimintamme heikkouksia ja vahvuuksia.
Päivän päätteeksi saimme varata kaksinkeskisiä aikoja urheilupsykologimme kanssa. Oli mukava päästä puhumaan ääneen asioita, jotka ovat mietityttäneet itseä jo jonkin aikaa. Ajattelemalla ääneen toisen kanssa oli helpompi miettiä uutta polkua kohti tavoitteita.
Päivä sisälsi naurua ja konkreettisia toimia kohti uutta. Päivä tuli ehdottomasti tarpeeseen, ja toi minua taas lähemmäs sitä puolta itsestäni, jonka tunnen omakseni.

Vuosi vierähti

Wow, blogin kirjoittamisesta tuli sitten kolmannen tekstin jälkeen sopiva vuoden tauko! Syitä voi keksiä varmaan miljoonia. Kaikki varmaan lähti pääsykokeiden aiheuttamasta stressistä ja päättyi yleiseen kiireeseen.
Monen monta kertaa olen miettinyt kirjoittamisen aloittamista. Olen kuitenkin aina päätynyt samaan umpikujaan: loppuisiko aika ja aiheet taas kesken. Aiheita on jo kuitenkin säännöllisin väliajoin noussut mieleen, ja tänään avattuani uuden tablettini, huomasin sen sisältävän silmäänpistävän oranssin appsin: blogspot. Päätin viimein ryhtyä toimeen.

Edellinen vuosi sisälsi paljon muutoksia. Ei tosin aivan sellaisia, joita olisin vuosi sitten ajatellut. Opiskelupaikkaa ei kovasta lukemisesta huolimatta tullut, mutta toimin nykyään kouluavustajana Paimion lukiossa. Päivät alkavat aikaisin, päättyvät myös joskus myöhään ja täyttyvät työstä ja harjoittelusta.  Valmennuskuviot ovat myös vuoden aikana monen seikan jälkeen muuttuneet, ja valmentaja on vaihtunut.
Muutokset ovat yltäneet kotiimmekin, sillä pieni kotimme on saanut uuden perheenjäsenen: pikku Oliverin. Hän on 9kk vanha sekarotuinen mäyräkoira, joten vapaa-aika täyttyy mun muassa leikkimisestä ja ulkoilusta.

Paljon on tapahtunut, mutta tavoitteet ja matka kohti Rioa on jatkunut. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, paljon tulee vielä tapahtumaan näitten kiireisten vuosien aikana ennen paralympialaisia.

Maajoukkueleiri

Viimeisen viikon ajan meillä on ollut maajoukkueleiri täällä Turussa. Leiri kesti viime lauantaista tämän viikon perjantaihin asti. Uimaliitossa vammaisuinti on integroitu mukaan toimintaan, joten leirille oli kutsuttu vammattomien a- ja b-maajoukkueet sekä vammaisuinnin maajoukkue.

Harjoittelu oli suhteellisen kovaa koko leirin ajan. Harjoituspäivistämme kaksi oli puolikkaita, mutta silti harjoitustunteja kertyi yhteensä 24h 45min. Harjoitusajastamme 1h 45min oli liikkuvuusharjoittelua ja venyttelyä, mutta kaikki muu aika meni uimiseen ja kuivalla omien saliohjelmiemme tekemiseen, "core focus"-harjoituksiin eli keskivartalotreeneihin, martial arts- harjoituksiin, nopeusharjoituksiin ja motoriikkaharjoituksiin.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, miten hyvin pystyin harjoittelemaan muiden mukana. Oikea puoli kehostani ei toimi kunnolla hermostollisen vamman vuoksi, joten se menee paljon helpommin jumiin ja vasen puoli taas joutuu koko ajan suuremmalle rasitteelle, kun oikea puoli ei toimi normaalisti. Tämän vuoksi hieman epäilin ennen leirin alkua, etten pystyisi harjoittella läheskään niin paljon, kuin ohjelmaan oli merkitty. Lopulta ainut harjoitus, jonka jätin väliin, oli harjoitus, joka meni päällekkäin hierojani kanssa. Hieronta-ajoistani en mielelläni ikinä luovu, sillä vammani takia selkäni on sekä vinossa että lievästi kallellaan jalkojen pituuseron vuoksi, joten selkäni kipeytyy ajoittain. 

Mielestäni harjoittelussa leirillämme oli raskauden suhteen hieman laskeva profiili, mutta ei viimeisiä päiviä mitenkään liian helpoiksi voi luonnehtia. Harjoitusten raskautta myös tällä leirillä lisäsi se, että palautumisaikamme jäi jälleen hieman totuttua lyhyemmiksi n.3,5h:n. 

Harjoituksissa meidät oli jaettu sprinttereihin, joihin minä kuuluin, ja keskimatkuri/matkureihin. Harjoitukset tekivät joko joku leirille osallistuneista henkilökohtaisista valmentajista tai uimaliiton päävalmentaja. Pidin hyvin paljon harjoituksistamme, sillä ne poikkesivat aika paljonkin meidän omista harjoituksista. Niissä oli mielestäni suhteellisen hyvin keskitytty sprinttiuintiin. Oli myös oikein mukava saada eri valmentajilta kommentteja ja parannusehdotuksia uintitekniikkaani. 

Meillä oli myös leirin aikana V4-testi ja tekniikkakuvaukset. V4-testissä tuli uida joko 200m tai 400m parasta lajia, jonka jälkeen maitohappojen tuli olla 3.5-4.0 välillä. Tarkoituksena oli siis näyttää, että tunsi oman kehonsa. Oma tulokseni 5.0 200m vapaauinnissa ei ollut paras mahdollinen, mutta osasin vähän odottaakin, etten ihan osuisin tavoiteväliin. Minulla on jo pitkään ollut hieman ongelmia eri vauhtialueiden kanssa, mutta asian kehittymisen eteen tehdään koko ajan töitä.Tekniikkakuvauksissa taas kuvasimme 50m omaa parasta lajia oman päämatkan vauhtia ja oman päälajin käännöksen. Minun kohdallani se siis tarkoitti 50m vapaauintia max ja vapaauinnin käännös. Tekniikkakuvauksista en saanut vielä palautetta, mutta käymme ne uimaliiton päävalmentajan kanssa läpi ensi viikolla käytävissä GP-sarjan kisoissa Vaasassa. 

Ensi viikolla käynnistän siis oman pitkänradan kauteni Vaasassa. Onnistuneen leirin jälkeen on mukava nähdä, millä tasolla kisakunto tällä hetkellä on, joten ensi viikko harjoittelua kotona ja sitten kohti Vaasaa. 

Rio-leiri

Minun piti kirjoittaa blogiteksti jo vähän aikasemmin, mutta juuri julkaistut uudet pääsykoemateriaalit ovat vieneet mukanaan seuraavan viiden kuukauden vapaa-ajan käyttö ongelmat. Saattaa siis olla, että blogitekstejä ilmestyy valitettavasti hieman ajateltua harvemmin, mutta ehkä lukemisiltani aina välillä kerkeän päivittelemään uutta blogianikin.

Olimme siis viikko sitten paralympiakomitean ensimmäisellä Rio-leirillä. Leirille kutsutaan kaikista paralympialajeista potentiaalisia Rion paralympiajoukkueeseen valittavia urheilijoita. Aluksi osallistujioita on hieman enemmän ja viimeisellä leirillä on paralympialaisiin valittu joukkue. 

Oli todella mukava nähdä kaikkia muiden lajejen edustajia, sillä jotkut heistä olen viimeksi tavannut Lontoossa. Oli myös mukava tavata muut maajoukkueuimarimme, joita on kyllä vain kaksi, mutta treeniseura on aina oikein mukava lisä harjoitteluun. Treenillisesti leiri ei minun osaltani ollut järin raskas: pääsääntöisesti aerobista, mutta yksi hieman kovempi treeni ja puntti. Kokonaisuudesta tuli kuitenkin suhteellisen raskas, sillä palautumiseajat olivat pari tuntia lyhyemmät, kuin minulla kotona normaalisti. 

Leirejen päätarkoituksena on käydä läpi kaikkia mahdollisia käytännön asioita, joita urheilijoiden tulee tietää ennen kisojen alkua. Muistan, kun olimme aivan ensimmäisillä Lontoo-leirillä samaisessa auditoriossa käymässä läpi samanlaisia suhteellisen pitkiä powerpointeja tulevista kisoista. Kaikki tuntui tuolloin hyvin kaukaiselta. Meille näytettiin tulevan kisakylän kuvia, mutta silloin ne näyttivät vain suurelta muta-alueelta, jonne oli tuoto traktoreita ja kuorma-autoja. 

Nyt, kun istuin kuuntelemassa samanlaista luentoa, kuin nejä vuotta sitten, minulla oli aivan erilainen tunne. Nyt, kun mietin vuoden 2016 kisoja, ajattelen lähinnä sitä, miten lähellä kisat jo oikeastaan ovatkaan! Tuntuu siltä, että Lontoon kisoista ei ole edes kauaa, ja silloin Rio oli vain tavoite kaukaisuudessa. Nyt käymme kuitenkin jo läpi Rion kisakylää ja tarvittavia rokotuksia. Toisaalta kisoja ajatellessa minut valtaa myös aivan erilainen rauha. Nyt tiedän, mihin olen astumassa. Tiedän mitkä virheet tulen tällä kertaa välttämään ja mihin keskittymään. Fiilikseni olivat siis hyvin erilaiset kuin neljä vuotta sitten, mutta yksi asia ei silti ollut muuttunut: kisakylä näytti jälleen hiekkakasalta, josta oli vaikea uskoa, että siihen nousee hulppea kisakylä ja kotimme muutaman tärkeän viikon ajaksi. 

Ensimmäinen blogiteksti

Olen ajatellut blogin kirjoittamisen aloittamista jo kauan, ja monille ystäville asiasta puhunut jonkin aikaa. Monet ovat jo kyselleet milloin aijon aloittaa kirjoittamisen, kun bloginikin on ollut olemassa tyhjillään jo melkein kuukauden. Asiaa on viivyttänyt viimehetken epäröintini siintä, että keksinkö tosiaan niin paljon kirjotettavaa, että blogia kannattaisi alkaa kirjottamaan. Olen kuitenkin saanut jo pientä ensimakua blogin kirjoittamisesta, kun kirjoitin Tukilinja-lehden blogia ennen Lontoon paralympialaisia ja niitten aikana. Tuolloin tekstit syntyivät suhteellisen helposti, ja ehkä ensimmäiset ajatukset oman blogin kirjoittamisesta heräsivät. Totesin myös, että olen iloinen, jos pystynyn omilla teksteilläni kasvattaa edes hieman tietoisuutta vammaisurheilusta ja vammaisurheilioiden elämstä.

Seuraava ongelma olikin sitten kirjoitustaitoni. Olen vakuuttunut siintä, että suhteellisen hyvä arvosanani ylioppilaskirjotuksissa äidinkielessä, joka uskokaa tai älkää on suomi, johtui vain ja ainoastaan onnesta. Lukiossa minun äidinkielentaitoni oli minut tuntevien keskuudessa lähes vitsi. Kun kursseilla luettiin kirjoja, luin takakannet tai kirjat, joissa puolet oli kuvia. Kokeita läpi käytäessä lähes poikkeuksetta kirjoitelmieni helmiä löytyi opettajien "näin ette koskaan toimi ylioppilaskirjoituksissa" -listalta. Olen myös aina turvautunut ystäviini, joutuessani kirjoittamaan julkisia tekstejä. Ystävänikin ovat tuolloin yleensä huomanneet, että kolmasosa pilkuista on arvottu omille paikoilleen, yhdyssanojen kohdalla heitetty kolikkoa ja oikeinkirjoitus noin samaa luokkaa, kun yhdeksän vuotiaalla pikkusiskollani, joka on kaiken lisäksi suomenruotsalainen.

Tämänkin ongelmani onnistuin kuitenkin osittain kumoamaan. Tiedostan, että tekstini tuskin tulevat olemaan kieliopillisesti täysin virheettömiä, joten pahoittelen asiaa jo valmiiksi. Toivon kuitenkin, että opitte sivuuttamaan nämä säännöllistä pienet sääntöjen muokkailuni. Tässä tilanteessa pätee mielestäni myös yksi urheilun - ja hyvän ystäväni elämän pääperiaattesita: joskus täytyy astua mukavuusalueen ulkopuolelle kehittyäkseen. Otan tämän siis hasteena ja mahdollisuutena kehittää taitojani kirjoittajana.

Nyt kun en ole keksinyt enää lisää ongelmia, jotka estäisivät kirjoittamiseni aloittamista, toivon pystyväni kirjoittamaan uusia tekstejä säännöllisesti. Blogini kautta voitte päästä mukaan elämään täynnä urheilua, arkista elämää ja haasteita, eli matkalle kohti Rio De Janeiron paralympialaisia.